Ensimmäiset matkani värikkääseen Intiaan

Intia kutsuu

Aasian valloitukseni jatkui varsin nopeassa tahdissa siirryttyäni Lindströmin palvelukseen. Kahden ensimmäisen Kiinan matkan jälkeen oli vuorossa toinen Aasian jättivaltioista, Intia. Ensimmäiselle työmatkalleni Intiaan lähdin marraskuussa 2008. Intiassa työnantajani toiminta oli tuolloin melko nuorta ja toiminta oli vielä pientä. Tehtävänäni oli etsiä maasta työvaatetoimittajia paikallista tarvetta tyydyttämään. Mitään aikaisempaa ostotoimintaa saati toimittajakantaa ei meillä Intiassa ollut joten lähdin liikkeelle puhtaalta pöydältä. 

Ensimmäiseen matkaani Intiaan valmistautuessani olin varautuneempi kuin mitä olin ollut ennen ensimmäistä matkaani Kiinaan. Lukemani aineiston ja näkemieni uutisten/dokumenttien perusteella minulle oli muotoutunut aavistuksen epämääräinen mielikuva  Intiasta, olin lähdössä köyhään ja vähemmän hygieeniseen, alkeelliseen maahan jossa asioiden toimivuudesta ei ollut takeita. 

Intian matkaajia ei siinä vaiheessa ei talossa ollut liiemmälti joten kovin kattavaa perehdytystä ei ollut tarjolla. Joitakin vinkkejä sain useita kertoja Intiassa käyneeltä työtoveriltani mutta parhaan evästyksen sain kuitenkin perillä Intiassa, paikalliselta Etelä-Intian toiminnoista silloin vastanneelta Ajailta, josta tuli oppaani Etelä-Intiaan suuntautuneille myöhemmille työmatkoilleni. Ystävystyimme ja pidämme edelleen yhteyttä ja tapaamme aina kun hän vierailee Suomessa, kesä-aikaan ohjelmaamme kuuluu aina kierros golfia jollakin lähialueen kentistä.

Matkaan Mumbain kautta Chennaihin

Matka Chennain lentoasemalta hotellille ei ollut kovinkaan pitkä ja silloin sain ensimmäisen kokemukseni Intian värikkäästä ja ehkä hieman kaoottisesta liikenteestä. Olin tyytyväinen ettei minun tarvinnut itse ajaa siinä sekamelskassa ja kaiken lisäksi Intiassa ajetaan vasemmalla puolella tietä. Myöhemmin koin huomattavasti karmeampaa liikennettä mm. Mumbaissa mutta silloin olin jo tottunut asiaan. Kulkuneuvoa oli jos jokin laista ja ehkä vajaa prosentti niistä olisi päässyt Suomessa katsastuksesta lävitse.

Hotellini, Radisson Blue, oli täysin eri maailmasta kuin ympäristö missä se sijaitsi. Korkeatasoinen hotelli keskellä suljettua vehreää keidasta. Vaikka hotelli sijaitsi vilkkaan tien varrella eivät liikenteen äänet häirinneet yöunia.  Palvelu oli ensiluokkaista ja kaikki toimi moitteettomasti. Ensimmäisellä vierailullani hotelli tarjosi minulle hieronnan, jonka otin tyytyväisyydellä vastaan. Varasin ajan ja olin juuri lähdössä allasalueelle jonka yhteydessä kylpylän palvelupiste oli kun oveen koputettiin. Oven takana seisoi tumma mies ja kertoi tulleensa suorittamaan tilaamani hieronnan. Olin hieman hämilläni mutta ajattelin että mikäs siinä. Siinä vaiheessa kun hän laittoi rauhallisen musiikin soimaan ja sytytti kynttilöitä eri puolille hotellihuonettani ja himmensi valot ajattelin että oops, mitähän tuli tilattua. Mutta kyllä kyseessä oli kuitenkin ihan normaali rentouttava hieronta joskin hieman epätavallisessa ympäristössä. Aulassa oli useimpina päivinä kaksi paikallista soittajaa joista toinen soitti epäviereiseltä kuulostanutta yhdellä tai kahdella kielellä varustettua jousisoitinta ja toinen löi harvakseltaan tahtia yksinkertaisella rummulla. Yhtä kiehtova äänimaailma kuin säkkipillin soittoa kuunnellessa joskaan ei yhtä äänekäs. Hotellista tulikin sitten tukikohtani kaikille Tamil Naduun suuntautuneille matkoilleni.

Hyvien ruokaravintoloiden lisäksi hotellissa oli viihtyisä pubi jossa tuli nautittua joitakin kertoja paikallista Kingfisher olutta samalla kun katseli pubin lukuisista telkkareista krikettiä, josta en alkuun ymmärtänyt tuon taivaallista. Täytyy myöntää etten vieläkään ymmärrä tuon pelin kaikkia hienouksia. Noin 20 kertaa Intiassa käyneenä en muista yhtään käyntiä paikallisessa ravintolassa etteikö siellä olisi näytetty krikettiä televisiossa. Kriketti ei kuitenkaan ole Intian kansallislaji vaan se on maahockey, jota en muista kertaakaan nähneeni televisiossa maassa matkatessani. 

Hotelli ei sijainnut varsinaisella kaupunkialueella joten ympäristössä ei ollut mitään nähtävää eikä kunnon jalkakäytäviäkään. Lentokentälle johtavaa tietä ei tullut mieleenkään lähteä kävellen ylittämään. Ensimmäisellä käyntikerralla en uskaltautunut kuin muutaman sadan metrin päähän hotellin portilta mutta myöhemmin kyllä uskaltauduin kävelemään pidemmälle hotellin läheltä isolta tieltä poikkeavaa pikkutietä pitkin. Tien varrella oli paikallista asutusta, verstaita, kauppoja yms. ja ennen kaikkea paikallista väestöä. Olin varmaan aikamoinen näky sillä melkein kaikki kääntyivät katsomaan minua aivan kuin olisin tullut toisesta maailmasta. Toisaalta kyllä minusta itsestänikin tuntui ihan samalta. 

Ensimmäisellä matkallani sain tuntumaa Intian tekstiiliteollisuuteen. Chennain lähistöllä käyntikohteina meillä oli lähinnä pieniä tehtaita joille meidän toimintamallimme oli aivan uutta. Matkamme suuntautui myös Tirupuriin ja Coimbatoreen, joissa sijaitsee koko eteläisen Intian suurin neuletuottajien keskittymä. Ajomatkojen aikana minulla oli mahdollisuus havainnoida elämää kaupungeissa ja niiden ulkopuolella. Olin lukenut ja nähnyt kuvia miten kotieläimet liikkuvat ihmisten keskellä niin maalla kuin kaupungeissa ja toden totta, lehmiä ja vuohia näkyi joka puolella. Yksi havahduttava näky oli ensimmäisinä päivinä tien varressa näkemäni iso roihu. Ajai kertoi kyseessä olleen tyypillinen intialainen polttohautaus.

Muuttunut matkasuunnitelma - Mumbain terroristihyökkäys

Matkani oli tarkoitus jatkua Mumbaihin tapaamaan paikallista johtoa ja useampia potentiaalisia tavarantoimittajia. Suunnitelmiin tuli kuitenkin odottamaton muutos. Marraskuun 26 aamulla sain Koti-Suomesta seinänaapureiltamme viestin jossa minulta kysyttiin olenko kunnossa ja olinko jo kuullut mitä Mumbaissa oli meneillään. Avasin television ja siellä seurattiin Mumbain terroristi- hyökkäystä jonka kohteina olivat Taj Mahal ja Oberon hotellit ja kolme muuta kohdetta. Panttivankitilanne kesti kolme päivää ja vaati yhteensä 175 ihmisen hengen, yli 300 ihmistä haavoittui. Vain yksi hyökkääjistä selvisi tilanteesta  hengissä. 

Turvajärjestelyt hotellilla olivat heti aamulla huipussaan, aseistetut sotilaat valvoivat sisään- ja ulos pääsyä. Tiukoista turvajärjestelyistä tulikin sitten pysyvä käytäntö vuosiksi intialaisiin hotelleihin, kauppakeskuksiin ja lentokentille. Joka paikassa piti kulkea metallinpaljastimien lävitse ja pienetkin laukut tarkistettiin ennen kuin pääsi sisään mihinkään julkiseen rakennukseen. 

Ei mennyt kauaa kun Ajai saapui hotellille ja ryhdyimme pohtimaan mitä teemme matkaohjelmaani kuuluneen Mumbain osuuden suhteen. Tulimme nopeasti siihen tulokseen että koska kenelläkään ei ollut mitään tietoa tilanteen vakavuudesta ja kestosta niin peruimme kaikki Mumbaihin sovitut tapaamiset ja ryhdyimme etsimään minulle paluulentoa Suomeen. Siinä samassa Lindströmin toimitusjohtaja soitti minulle kysyen olinko kunnossa ja mitä oli suunnitelmissa. Kerroin päätöksestämme keskeyttää matkan ja sain kehotuksen jatkaa tekemämme suunnitelman mukaisesti. 

Vaikka olimmekin Etelä-Intiassa niin lennon löytyminen Eurooppaan osoittautui yllättävän vaikeaksi, lennot olivat täynnä koska tuhannet matkustajat pyrkivät mahdollisimman nopeasti pois maasta.  Varasin itselleni lisävuorokauden hotellista koska näytti siltä että lennon löytyminen oli mahdotonta sille päivälle. Suoraa lentoa Helsinkiin ei ollut yhtä Finnairin lennolla Delhistä ollutta businessluokan paikkaa lukuun ottamatta tarjolla mutta yhtään paikkaa sopivalla lennolla Chennaista Delhiin ei ollut saatavilla, jolla tuolle lennolle olisi ehtinyt. Illalla sain kuitenkin varattua itselleni paikan yölennolla Chennaista Brysseliin ja sieltä jatkolennon kotiin Vantaalle.

Väsyneenä mutta kunnossa pääsin kotiin ensimmäiseltä Intian matkaltani joka sattuneesta syystä jäi suunniteltua lyhyemmäksi.

Mumbaissa tammikuussa 2009

Minähän en pienistä pelästynyt vaan pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen aloin suunnittelemaan uutta matkaa Mumbaihin. Hommahan oli jäänyt marraskuussa pahasti kesken. Uuden matkan valmistelut sujuivat hyvin ja sain sovittua marraskuun lopulle sovitut tapaamiset uudelleen. Tammikuussa sitten istuin taas Finnairin koneessa Mumbaihin.

Ensimmäinen kerta Mumbaissa oli hämmentävä. Matka Mumbain lentokentältä hotellilleni Navi Mumbaissa oli huomattavasti pidempi ja kesti kauemmin kuin vastaava matka Chennaissa. Varhain aamulla liikennettä ei ollut juuri nimeksikään joten auton ikkunasta näki miten kaupunki heräsi uuteen päivään. Reitti kulki Mumbain valtavan slummialueen sivuitse, slummissa asui tuohon aikaan yli 5 miljoonaa ihmistä eli suurin piirtein saman verran kuin meitä asuu täällä Suomessa. En koskaan käynyt sisällä tuolla alueella, ei kyllä tehnyt mielikään mennä sinne. Teiden varrella alkoivat jotkin pahvikasat liikkua ja niiden alta nousi paikallista asujamistoa uuteen päivään. Järkyttää vieläkin kun ajattelee millaisissa oloissa ihmiset siellä joutuvat elämään, ja niitä ihmisiä on paljon. Kyllä me elämme täällä Suomessa paratiisissa siihen nähden.

Tapaamiset sujuivat hyvin ja pääsin tutustumaan paikallisiin tekstiilialan vaikuttajiin ja yrityksiin.  Yksi mielenkiitoisimmista tapaamisista oli suuren intialaisen puuvillatoimittajan Kotak'in vanhan herran, lempinimeltään King of Cotton, kanssa. Lounastimme hänen ja isäntäväkeni kanssa Mumbain vanhalla arvokkaalla krikettistadionilla, jonka historiaan sain samalla kattavan katsauksen. Sen tapaamisen aikana opin paljon puuvillasta ja maailman puuvilla markkinoista.

Yritystapaamisten lisäksi ja, harvinaista kyllä, aikaa myös tutustua Mumbain joihinkin nähtävyyksiin. Kävimme mm. katsomassa niitä paikkoja joissa tuo marraskuinen terrorismihyökkäys oli tapahtunut. Esim. hotelli Taj Mahal joka vaurioitui melkoisesti hyökkäyksen aikaisessa tulipalossa oli ulkoapäin siistitty, vai yhdellä sivulla oli katutasossa vanerilevyt ikkunoiden paikalla.  Kaikissa käymissämme kohteissa ei jälkiä enää näkynyt ja elämä jatkui kuten ennen tuota surullista tapahtumaa. Mumbailaiset näyttivät ettei terrorismilla voi pysäyttää intialaista yhteiskuntaa.

Ennen ensimmäisiä kahta matkaani en olisi ikinä uskonut että voisin jäädä "koukkuun" Intiaan. Yhteiskuntaluokkien erot maassa ovat suuret ja huonoissa oloissa asuvien ihmisten määrä on valtava. Köyhyys on silmiinpistävää ja kurjuutta riittää eikä ympäristökään aina ole tiptop kunnossa mutta näin myös merkkejä paremmasta. Teollisuudessa näin vuosien mittaan useita länsimaisella tasolla olevia moderneja tehokkaita laitoksia. Kaupungeissa rakennettiin uutta ja vuosien mittaan näki yhä enemmän pilvenpiirtäjiä ja infrastruktuurin satsattiin. Verrattuna siihen mitä olin Kiinassa nähnyt niin yleisellä tasolla Intiassa oltiin vuosikymmeniä jäljessä kehityksestä.  

Se värikkyys, rosoisuus, väenpaljous, tuoksut (usein kyllä hajut) saivat minut pauloihinsa. Kokemuksistani yli 20 käynnin jälkeen riittää vielä kerrottavaa toisiinkin blogeihin.