Aikamatkalla

Joskus sitä tulee miettineeksi kaikenlaista kuten mitkä ovat olleet sellaisia aikoja tai tapahtumia jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun merkittävästi. Alkaakohan sitä tulla vanhaksi kun tällaisia pohtii? Keväällä nimittäin tuli mieleeni, jotta eipä ole tullut vuosikymmeniin käytyä katsomassa paikkoja entisillä kotikulmillani Torshällassa ja Eskiltunassa. Asuimme  niillä kulmilla 60-luvun puolivälissä muutaman vuoden. Nuo vuodet tulivat  vaikuttamaan elämäni kulkuun enemmän kuin silloin osasin aavistaakaan. 

Alkukesästä sitten päätin jotta kunhan luottamustehtävieni ja yhdistysten kokoukset ja tapahtumat on kevään osalta paketissa ja alkaa eläkeläisen "kesäloma" niin sitten lähden aikamatkalle menneisyyteen. Matkaan lähdin elokuisena tiistai-iltana Turusta punaisella Viking Grace laivalla  kauniiden saaristojen kautta Tukholmaan. Oli muuten ensimmäinen kerta kun ajoin autoni Ruotsinlaivaan sitten kesän 1983. Aamulla varhain olinkin sitten jo Tukholmassa ja siitä sitten ajelemaan kohti Eskilstunaa.

Muisteloita

Kaikki alkoi siitä kun lähdimme Raumalta lomalla vierailemaan äitini sukulaisissa Eskilstunan seudulla. Kuinkas siinä sitten kävikään? Ei aikaakaan kun vanhempani rupesivat hankkimaan muuttoa naapurimaahan. Jotenkin on tullut sellainen tuntuma että kyllä taisi se äitini olla, jonka idea koko hanke oli. No, äitini sukulaiset hommasivat meille ensimmäisen asunnon ja isä-ukolle työpaikan. Sieltä me sitten itsemme löysimme Torshällan pienestä kauniista kaupungista Eskilstunan kupeesta. Sinänsä lähtö oli aika rohkea veto, sillä kukaan meistä ei osannut oikeastaan sanaakaan paikallista kieltä. Toisaalta Eskilstunan alueella oli silloin paljon ruotsinsuomalaisia joten ei tilanne ihan mahdoton ollut emmekä me missään kuplassa eläneet ja olihan siellä äitini sukua, joka auttoi meitä monissa käytännön asioissa. Siihen aikaan ei vielä puhuttu mistään kuplista, mitä nyt saippua sellaisista, oli vain runsaasti suomalaisia samalla alueella. 

Perheen nuorimpana minulle muodostuivat ihan omat ympyrät alusta lähtien. Olin Raumalla käynyt jo kolme vuotta koulua ja nyt oli sitten astua täysin uudelle koulutielle melko pian muuttomme jälkeen. En muista kuinka paljon jännitin ensimmäistä koulupäivääni uudessa koulussani Torshällan kirkonmäellä, mutta mieleeni on jäänyt kun kiipesin mäkeä ylös vanhalle kansakoululle  pikkuserkkuni vaimo oppaanani. Oli uskomaton tunne kun nyt lähes 60 vuotta myöhemmin samaa mäkeä ylös kiipesin ja näin vanhan kouluni, Folkskolan 1901, edessäni. Yllättävän paljon oli nuoren pojan mieleen jäänyt tuolta ajalta. Koulunkäynti oli kieltämättä alussa haastavaa kun opetus oli ruotsiksi, josta en suoraan sanottuna ymmärtänyt mitään. Muistaakseni luokallani ei ollut yhtään ruotsinsuomalaista oppilasta joten olihan siinä joskus vähän orpo olo. Opettajani oli kuitenkin kärsivällinen ja nopeasti pääsin kärryille kielen suhteen, vaikkakin kirjoittaminen tuotti jonkin aikaa vaikeuksia. Olin silloin sen verran keskenkasvuinen etten tiedä puhuttiinko mitään maahanmuuttajien lasten ongelmista osallistua opetukseen ja heidän kotouttamisestaan uuteen kotimaahansa. Oliko niin hienoja asioita siihen aikaan vielä kenellekään edes tullut mieleen. Minulla on siis henkilökohtaista kokemusta siitä millaista on kuulua kielelliseen vähemmistöön. Luojan kiitos se oli silloin eikä nyt, sillä nyt olisin varmaan ahdistunut ja masentunut ja saanut tukiopetusta, joutunut jatkuvaan terapiaan, syrjäytynyt ja minusta olisi tullut päihteiden sekakäyttäjä. Mutta ei siitä ajasta mitään traumoja jäänyt, en ainakaan myönnä.

Koulu vaihtui uuteen vuoden vaihteen jälkeen kun vanhempani ostivat meille asunnon Eskilstunan puolelta. Uusi kouluni oli pieni kyläkoulun Ekeby Skolan, melko lähellä uutta kotiamme. Koulunkäynti helpottui melko nopeasti kun kielitaitoni koheni melkoista vauhtia. Täällä sain muuten ensimmäisen ruotsinsuomalaisen luokkatoverin, Hannun. Tässä koulussa menikin sitten vain kevätkulukausi sillä seuraava luokka oli sitten uudessa isommassa koulussa nimeltään Lundby Skolan, joka sijaitsi lähempänä Eskilstunan keskustaa, sinne olikin sitten jo mentävä oikein bussilla. Sekin koulu on edelleen olemassa ja rakennuksista päätellen sitä oli laajennettu mutta se osa joka siellä oli jo 60-luvulla oli edelleen hyvässä kuosissa. Paljon sitä oli jäänyt omalle "kovalevylle" noilta kouluvuosilta muutamia  sellaisia mieleen tulleita asioita olivat esimerkiksi viikoittaiset tunnit, roliga timmen, jossa me oppilaat saimme/jouduimme esittämään jotain omaa ohjelmaa. Minä raahasin bussissa niinä päivinä mukanani isä-ukon haitarin ja soitin yhden tai kaksi kappaletta, usein vanhoja suomalaisia iskelmiä joita isä-ukko oli minulle opettanut ja täydestä meni. 

Koulussa Ruotsin maantietoa meille opetettiin Selma Lagerlöfin Peukaloisten retkien mukaan ja siinä pysyi mielenkiinto yllä aiheeseen, näin jälkeenpäin ajateltuna mahtava oivallus käyttää tuollaista kirjaa opetuksessa. Ruotsin historian opetuksesta jäi yllättävän paljon mieleen, sen huomasi vierailuni aikana kun vierailin esim. Örebron linnassa ja kun matkan varrella pysähdyin katsomaan viikinkiaikaisia riimukiviä. 

Yksi asia meinasi unohtua kouluajoilta. Suoritin nimittäin ensimmäisen Maisterin tutkinnon Eskilstunassa, minut vihittiin uimamaisteriksi keväällä 1966. Olen siis tuplamaisteri.

Mutta ehkä tämä riittää kouluajoista.

Elämää Eskilstunassa

Muutama sana kodeistamme ja se mitä varhaisnuoren, mahtoiko tuollaista sanaa vielä silloin ollut keksittykään, havainnoimasta elämästä on jäänyt mieleen. Kuten yllä mainitsin niin ensimmäinen kotimme oli Torshällassa  vanhan puutalon yläkerrassa aivan vanhan keskustan kupeessa. Aivan kotimme vieressä oli vanha kanava sulkuineen vanhojen lehtipuiden varjossa. Talo ja kanava ovat edelleen olemassa, talo upeasti entisöitynä ja kanava siellä viettää eläkepäiviään täysin palvelleena. Tänä päivänä Torshällan keskusta on samanlainen idyllinen ruotsalainen pikkukaupunki kuin silloin viime vuosituhannella. Siellä ei tehorakentamista ole päästetty lähellekään keskustaa. Asuntomme oli kuitenkin meille väliaikaiseksi tarkoitettu ja uusi ja isompi löytyikin pian naapurikaupungista Eskilstunasta. Siitä asunnosta tulikin sitten kotimme loppuajaksi Ruotsinretkellämme. Sekin talo on edelleen pystyssä ja asuttuna. Ei tosin niin hienossa kunnossa kuin Torshällan kotitalomme mutta olemassa kuitenkin. Suurimmat muutokset olivat pihassa ja talon ulkoasussa, talon kellertävä rappaus oli vaihtunut valkoiseen lautaverhoiluun.  Piha oli silloin siisti ja hyvin hoidettu, esim. joka lauantai piha haravoitiin rautaharavalla niin että haravan jäljet olivat suorat koko pikkukiven peittämältä  alalta. Nyt piha ei ollut yhtään niin huoliteltu. Se mikä siitä asunnosta on erityisesti jäänyt mieleen oli yläkerrassa asunut vanhempi pariskunta Håkanssonit. Sinne kiipesin usein haitarin kanssa ja soitin isännän pyynnöstä Ack Värmeland du sköna kappaleen. Joka kerta sen soittaessani hän itki, minulle ei koskaan ole selvinnyt oliko hän todella liikuttunut vai oliko soittoni vain niin kamalaa ettei sitä voinut itkemättä kuunnella.

Suomalaisia kun olimme niin pitihän sitä jotain suomalaistakin aina löytää eikä se tainnut niin vaikeaa olla sillä seudulla kun asui niin paljon suomalaisia, ja kyllähän vanhempani vinkkejä varmasti äitini sukulaisilta saivat. Löytyihän sieltä suomalainen saunakin, jossa kävimme usein saunomassa ja mikäli oikein muistan niin se oli jonkun suomalaisen perheen ja sijaitsi omakotitalon alakerrassa. Viikonloppuisin meillä oli tapana hypätä autoon ja vierailla Mälaren-järven eteläpuolisissa kaupungeissa ja eri kohteissa tutustumassa uuteen kotimaahamme. Noita samoja kohteita kiertelinkin nyt tekemälläni reissulla sillä aikaa turismiin jäi sateisten ilmojen johdosta.

Havaintoja nykyhetken Eskilstunasta ja sen ympäristöstä

Työelämässä ollessani kävin usein Ruotsissa työasioissa mutta kertaakaan ei matkani suuntautunut Eskilstunan seudulle. Eikä niillä matkoilla kovinkaan paljoa kiinnittänyt huomiota ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Siksi tämä matka oli anniltaan täysin erilainen, oli nimittäin aikaa havainnoida ympäristöä ja verrata sitä omiin kokemuksiin vuosikymmenten takaa. Nyt kun katseli ympärilleen niin oli pakko todeta, että olemme täällä Suomessa kuroneet umpeen sen elintasokuilun joka 60-luvulla maittemme välillä ammotti.

Hotellini oli aivan keskustassa Eskilstunaån rannalla. Huoneestani oli upea näköala joelle ja joen vastarannalla olevaan puistoon missä näkyivät komea Klosterkyrkan ja lapsuudestani muistama veistos Guds hand (Tämän kirjoituksen kansikuva). Siitä oli helppo Kierrellä keskustaa jalkaisin.

Kaupungin yleiskuva on edelleen siisti ja huoliteltu, vanhaa on säilytetty ja kunnostettu ja eri vuosikymmenten kerrostumat rakentamisessa ovat sopusoinnussa keskenään. Eskilstunassa oli keskustaan ilmestynyt viihtyisä kävelykeskusta alue, mutta siellä oli runsaasti tyhjää liiketilaa eikä asiakkaita jäljelle jääneissä liikkeissäkään tungokseen asti ollut. Syy löytyi keskustan ulkopuolelta, sielläkin oli tehty samanlainen hieno päätös kuten monessa suomalaisessakin kaupungissa, rakennetaan upea laaja kaupan keskittymä keskustan ulkopuolelle, sinne missä on runsaasti parkkitilaa. Tietäähän sen missä ihmiset parveilivat.

Säilyttämisestä ja kunnostamisesta hyvä esimerkki siitä ovat yllä mainitut kaksi entistä kotitaloamme. Molemmat olivat silloin jo vanhahkoja ja isoilla omilla tonteilla ja siellä ne edelleen ovat samassa käytössä kuin ne olivat 60 vuotta sitten. Täällä Suomessa molemmat oli purettu viimeistää 70-luvun alussa ja niiden tilalle olisi rakennettu tasakattoiset tiilivuoratut omakotitalot jotka nekin olisi jo purettu ja korvattu uusilla mustilla/tummanharmailla ökytaloilla, vähintään kaksi taloa / tontti. En muuten muista nähneeni yhtään täällä nyt muodissa olevaa tummaksi maalattua taloa maisemaa synkistämässä.

Keskusta oli melko lailla hiljainen paitsi perjantai-iltana kun kansaa oli runsaammin liikkeellä nauttimassa ravintoloiden antimista. Suomenkieltä ei juurikaan kuulunut, mitä nyt joskus olusilla ollessani, tuoksh mullekki yhe kalja, kuului silloin tällöin jostain pöydästä. Suomaiset alueella ovat jääneet hieman etelämpää maahan muuttaneiden varjoon. Heitä nimittäin siellä riitti ihan kohtalaisesti. Heitä näkyi varsinkin Hamngatanilla juuri vierailuviikollani pidetyillä markkinoilla sekä myymässä että aikaa kuluttamassa. Markkinoilla oli jos jonkinlaista myynti- ja ruokakojua, tivolilaitteita yms. ja liikenteeltä suljettu katualue oli täynnä ihmisiä. Ihan vanhanaikainen markkinameininki, eivät todellakaan mitkään Maalaismarkkinat. Kuuluin jälleen kerran pieneen vähemmistöön ruotsinmaalla.   

Keskustan lisäksi oli tietysti pakko käydä myös tutustumassa Eskilstunan eläintarhaan joka silloin ammoisina aikoina oli osa aluetta jota kutsuttiin nimellä Folkets Park. Alue oli sama mutta nyt se oli nimeltään Eskilstuna Zoo. Oli siellä joitakin eläimiä joita olen aiemmin nähnyt vain Avara luonto ohjelmassa. Eikä tietenkään voinut jättää käymättä Sundbyholmin linnassa Mälaren järven rannalla. Siellä kävimme useamman kerran retkellä silloin joskus. Kaunista oli edelleen.

Tulihan siellä golfattuakin

Samalla kun suunnittelin tekemääni matkaa suunnittelin myös tutustuvani sellaiseen palveluun Ruotsissa joka silloin ammoisina aikoina 60-luvulla ei olisi tullut mieleenkään, tuskin edes tiesin sellaiseen asian olemassa olosta. Kyse on tietysti nykyisestä harrastuksestani golfista, johon liittyy pallojen piilottelu erinäisiin esteisiin kuten metsiköt, kanervikot, karheikot ja tietysti pienet ja suuremmat vesialueet. On sanottu että golf on paholaisenkeksimä peli ja kyllä se välillä siltä tuntuikin.

Olin katsonut valmiiksi listan Eskilstunan lähialueen golfkentistä jotka minun oli tarkoitus pelata mutta kuinka ollakaan säiden jumala oli päättänyt toisin. Kuten ainakin osa teistä muistaa niin täällä Suomessa varauduttiin elokuun alussa kaikkien aikojen myrskyyn mutta meteorologien ja toimittajien suureksi pettymykseksi myrsky suuntautuikin Ruotsiin ja Norjaan. Siellä sitä vettä satoikin sitten oikein reippaasti ja siitä sitten johtuikin, jotta kaikki listallani olleet golfkentät olivat suljettuina tulvimisen johdosta. Hans-myrskyksi nimetty sääilmiö sekoitti monen muunkin suunnitelmat todella pahasti, joten totesin jotta minun ongelmani ovat siitä pienemmästä päästä. Onneksi seudulla on runsaasti kenttiä, joten en minä sentään ihan ilman pelaamisen riemua jäänyt. Löytyi sieltä kolme täysin erilaista kenttää jossa pääsin keventämään golfpallopussini sisältöä. 

Ensimmäisenä päivänä matkallani Eskilstunaan kävin kahdella golfklubilla  kuulemassa jotta olivat suljettuina Hans-myrskyn aiheuttamien rankkasateiden jäljiltä. Vahingosta viisastuneena päätin ensin soittaa jonkin matkan päässä sijaitsevalle golfklubille ja kuinka ollakaan kolmas kerta toden sanoi ja pääsin kuin pääsinkin pelaamaan ensimmäisen kierrokseni ruotsinmaalla. Koska sateet olivat karkottaneet pelaajia kentiltä niin yksinhän minä lähdin vieraalle kentälle seikkailemaan. Muuten meni mukavasti mutta kosteahko ilma oli aiheuttaneet sen että herkkusienet olivat joka väylällä päättäneet nousta joukolla pintaan. Niiden joukkoon kun löi valkoisen golfpallonsa niin siinä olikin sitten etsimistä mikä noista valkoisista palleroista on minun palloni. Kai seuraavat pelaajat osan palloistani keskeltä väyliä sitten löysivät.

Toisen kerran pääsin kentälle Arbogassa josta löytyi todella kaunis ja tasokas golfkenttä. Senkin osalta tosin tarkistin ennen lähtöäni Arbogan suuntaan, että kenttä todella on avoinna ja että siellä on vapaita aikoja. Ainoa häiritsevä tekijä oli se kosteus joka kentällä vallitsi, mutta kun ei ottanut sitä niin vakavasti niin mukavaa oli tutustua luontoon raikkaassa happirikkaassa ilmassa. 

Kolmannen kerran pääsin kentälle Mariefredissä, Gripsholman linnan naapurissa ollessani jo palamassa Tukholmaan ja sieltä iltalaivalla Turkuun. Kenttä sinänsä oli ehkä pienoinen pettymys, vai mahtoiko se johtua siitä että ensimmäiset 9 reikää olivat huonointa golfiani vuosikausiin, palloja hukkui vauhdilla ja mikään ei oikein onnistunut. Puolimatkassa istuin 10 minuuttia ja ihmettelin mistä moinen johtuu ja ahaa-elämyksen saatuani lähdin jatkamaan peliä ja kas kummaa yksikään pallo ei tauon jälkeen halunnut luopua seurastani. On se golf ihme peli, tosin siitä nauttisi joskus enemmän jos olisi edes hieman masokistisia taipumuksia..     

Kotia kohti

Tekemäni aikamatka 60-luvulle oli onnistunut ja paluu tulevaisuuteen oli alkamassa. Uusia kokemuksia hankkineena olikin sitten aika laittaa navigaattoriin Viking-terminaali Tukholmassa. Koko reissun aikana navigaattori osoittautui erittäin hyödylliseksi, ei tullut kovinkaan montaa ylimääräistä kilometriä autoni mittariin. Toista se oli silloin ennen vanhaan kun isoja paperikarttoja autossa leviteltiin ja silti aina joskus eksyttiin, tai eihän me koskaan eksytty, ei vain tiedetty missä oltiin.

Edessä oli vielä laivamatka Turkuun ja sieltä parin tunnin ajo kotiin Vantaalle. Menomatkahan sujui suloisesti ja ylväästi Viking Gracella ja paluumatka vuorostaan oli loistoa ja kunniaa Viking Glorialla. 

Olihan se taas kiva kotia maailmalta palata.

Sen pituinen se!