Onko aikaa kanssaihmisille ja inhimillisyydelle

Onko kaiken oltava kielteistä?

Yhä useammin olen pysähtynyt pohtimaan nykyistä maailmanmenoa. Olemme viime vuosina saaneet nähdä täysin erilaisen maailman kuin mihin totuimme vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Silloin saimme elää melkoisen rauhallisessa maailmassa ja näytti siltä että kansainvälien yhteistyö, lisääntynyt kanssakäyminen ja kansainvälinen kauppa olisi rauhoittanut tilanteen pysyvästi. Sittemmin kriisi toisensa jälkeen on kuitenkin kurittanut meitä ja lisännyt monien ahdistusta ja aiheuttanut monille pelkotiloja. Juuri kun olimme toipuneet pakolaiskriisistä ei kulunut kauaakaan kun pandemia iski täydellä voimalla ja juuri kun olimme toipumassa pandemiasta tapahtui Ukrainassa jotain jonka harva uskoi olevan mahdollista 2020-luvulla. Jotain jota itsekin pidin lähes mahdottomana tämän päivän maailmassa, Euroopassa syttyi brutaali sota. Sota, joka jatkuu edelleen ja joka on johtanut maailmanlaajuiseen energiakriisiin, joka tosin meillä täällä Suomessa ei iske niin kovaa kuin monessa muussa Euroopan maassa. Tuleva talvi on jo meilläkin nimetty kriisitalveksi, vaikka jää nähtäväksi muodostuuko se edes sellaiseksi. Jos nimeämisellä on tarkoitus lisätä kansalaisten kriisitietoisuutta niin uskon kuitenkin että sillä sen sijaan lisätään ihmisten ahdistusta ja pelkotiloja.

Kaikki uutisoidaan mahdollisimman negatiivisen vaihtoehdon mukaan. Tuntuu että positiivinen ajattelu ja usko siihen että kaikki muuttuu paremmaksi on täysin poissuljettu vaihtoehto meille suomalaisille. Kun kaiken lisäksi elämme maailmassa jossa tehokkuuden lisääminen ja tulosten mittaaminen lisääntyy jatkuvasti, ei vain työelämässä ja koulumaailmassa vaan myös vapaa-ajalla, liian monelle elämä on yhtä suorittamista. Kaupunkirakenteen muutos perustuu tehokkuuden lisäämiseen ja taloudellisen hyödyn maksimoimiseen, usein viihtyvyyden kustannuksella. Yhä useampia palveluja tarjotaan digitaalisina vaikka läheskään kaikilla ole laitteita tai osaamista niiden käyttämiseen. Yhteiskunta muuttuu ajassa ja niin sen pitääkin mutta tällä hetkellä tuntuu että vauhti on liian kova. Siksi en lainkaan ihmettele, että ahdistuneisuus ja mielenterveyspalvelujen tarve lisääntyy koko ajan melkeinpä kaikissa ikäluokissa. Tuntuu että ihmiset ja inhimillisyys ovat unohtuneet heiltä jotka yrityksiä ja yhteiskuntaa tänä päivänä pyörittävät ja mahtavia tulevaisuuden skenaarioitaan kehittelevät. 

Aina kannattaa olla optimisti

Itse kun katselen nykyistä menoa seniorikansalaisen näkökulmasta niin saan olla todella tyytyväinen että suorituspaineet kohdaltani ovat jo historiaa. Nyt saan keskittyä toimiin joilla voin omalta osaltani panostaa asioihin jotka vaikuttavat varsinkin seniorikansalaisten elämään ja hyvinvointiin. 

Toimintani Länsi-Vantaan kansallisissa senioreissa ja Vantaan Vanhusneuvostossa ovat avanneet minulle aivan uuden maailman. Olen saanut paljon uutta tietoa ikä-ihmisten asioista ja yhteiskunnan heille tarjoamista palveluista ja niistä ongelmista joita resurssipula palvelujen tuottamisessa aiheuttaa. Kuluva vuosi on tuonut paljon uusia hienoja tuttavuuksia ja on ollut ilo työskennellä heidän kanssaan niin yhdistyksessä kuin Vanhusneuvostossakin. 

Yhdistyksemme toiminta on ollut eritäin vilkasta ja olemme saaneet joukkomme suuren määrän uusia jäseniä. Tuntuu että nyt pandemian aiheuttamat patoutumat ovat alkaneet purkautua ja ihmiset hakeutuvat yhdistyksiin laajemmaltikin. On aivan selvästi kaivattu ihmiskontakteja ja tilaisuuksia päästä keskustelemaan muiden kanssa. Yhteisöllisyydelle ja yhdessä tekemiselle on selvästi kysyntää ja tuntuu siltä me olemme omalta osaltamme onnistuneet ehkäisemään yksinäisyyttä ja mahdollista syrjäytymistä omalla vaikutusalueellamme. Alueen viihtyisyyteen emme valitettavasti pysty suoraan vaikuttamaan, mutta sillä että onnistumme kohentamaan ihmisten mielialoja on oma merkityksensä viihtyvyyden ja sen myötä hyvinvoinnin lisääntymisessä.

Meillä toimii Vantaalla suuri määrä yhdistyksiä ja järjestöjä jotka tekevät vapaaehtoisvoimin työtä, ei vain ikä-ihmisten, vaan myös muiden ikäryhmien hyvinvoinnin eteen ja sarkaa riittää kynnettäväksi meille kaikille etten sanoisi loputtomiin. Tehtävämme ei tule koskaan valmiiksi vaan meidän pitää edelleen jatkaa ikä-ihmisten ja muiden ikä-ryhmien aktivointia, edistää heidän hyvinvointiaan ja ajaa heidän etujaan yhteiskunnassa. 

Kaikki eivät kuitenkaan halua sitoutua mihinkään yhdistykseen. Heille luonteva itselle sopiva yhteisö saattaa löytyä seurakuntien toiminnasta. Sillä mikä taho toimintaa järjestää ei ole väliä kunhan vain saamme ihmiset pois omista nurkistaan muiden joukkoon hakemaan iloa ja eloa elämäänsä.

Kaikki satsaukset ihmisten aktivoimiseen ja vireyden ylläpitoon antavat lisää terveitä elinvuosia ja siirtävät ihmisten siirtymistä sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttäjiksi myöhempään ajankohtaan.

Vuosien karttuessa olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että henkinen hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää kuin taloudellinenkin. Sen suuntainen ajattelu on nykyisessä maailmanmenossa valitettavasti kovin vähäistä mutta toivottavasti näen vielä sen päivän kun inhimillisyys palaa arvoonsa.