Topi Karkuteillä

Kesäinen luontoretkeni alkaa 

Kauniina kesäkuun 8. päivän aamuna isäntäni oli lähdössä golfailemaan Tammisaareen ja Hankoon ja minä pääsisin viettämään laatuaikaa tutun perheen luokse Espooseen. Isäntä laittoi retkireppuni valmiiksi, pakkasi sen ja omat tavaransa autoon ja iloisin mielin hyppäsin auton takapenkille. Tällä kertaa emme kuitenkaan ajaneet Kiloon vaan kurvasimme Hirvisuolle missä hoitoväkeni oli koiravahtina. Sieltä meidän piti lähteä illalla tuttuun osoitteeseen Kilossa. En tiedä mikä minuun meni mutta kun silmä vältti, niin luikahdin portin alta isoon avaraan maailmaan ja siitä alkoikin sitten 8 viikkoa kestänyt seikkailu Turun moottoritien, Kehä kolmosen ja Espoon-väylän rajaamalla alueella. Tosin kyllä viimeiset 10 päivää retkestäni oleskelin Kauklahden suunnalla. Niihin kahdeksaan viikkoon mahtui alkuun viisi viikkoa kylmää ja sateista säätä ja viimeiset kolme viikkoa sitten olivatkin 30 asteen hellettä. Fiksu kun olen, pysyin koko ajan siistin näköisenä sillä ajattelin jotta, jos isännälleni kantautuu viestiä liikkeistäni niin ainakin hän saa hyvän kuvan karkulaisestaan. Koska en osaa puhua enkä kirjoittaa niin koko pitkän karkumatkani tapahtumat pidän visusti omana tietonani. Isäntäni eikä muidenkaan tarvitse tietää mitä olen kokenut, ja miltä tuntuu viettää aikaa ennestään tuntemattomalla alueella Suomen vilkkaimmin liikennöityjen teiden rajaamalla alueella. Sen verran toki voin sanoa, että muutaman kerran kyllä ukonilma laittoi tassuihini vauhtia, minä kun en pahemmin kovista äänistä välitä. Siksi annankin nyt puheenvuoron isännälleni, joka voi kertoa omia tuntojaan ajalta, jolloin en ollut häntä lenkittämässä kotona Ylästössä.

Isännän aatoksia

No minäpä kerron omista tunnoistani noilta kahdeksalta viikolta. Kun olin Topin jättänyt Hirvisuolle, niin suuntasin suunnitelmani mukaisesti Tammisaareen golfaamaan. Ennen kierrokselle lähtöäni huomasin sitten kännykkääni tulleen viestin, jossa oli pyyntö, jotta soita kun ehdit. Tiesin heti mitä oli tapahtunut ja sainkin asialle vahvistuksen, kun soitin Katariinalle. Siinä vaiheessa kukaan ei voinut aavistaa kuinka pitkä Topin karkumatkasta tulisi. Pelin jälkeen päätin peruuttaa muut pelivaraukseni ja ilmoitin majapaikkaani, jotta lähden takaisin kotiin yöpymättä Tammisaaressa ja suuntasin Espooseen osallistumaan Topin etsintään. Katariina laittoi nopeasti ilmoituksen nettiin mm. Karkureiden kotisivuille, jotta Topi oli lähtenyt omille teilleen. Nopeasti sinne tulikin ilmoituksia havainnoista, ensimmäinen havainto oli tunti sen jälkeen, kun olin Topin Hirvisuolle jättänyt. Siitä oli oikein kuvaa netissä, kun musta lapinkoira oli pysäyttänyt liikenteen Turun moottoritiellä. Ensimmäiset puolitoista viikkoa sitten olivat aikaa, jolloin lähes kaikki havainnot olivat isojen pääteiden varsilta. Sitä tunnetta oli ja on vieläkin vaikea kuvailla, kun nelijalkainen perheenjäsen seikkailee oudossa ympäristössä yhdellä Suomen vilkkaimmin liikennöidyistä alueista.

Itse näin Topin karkumatkan toisena päivänä Espoon Tuomikirkolla mutta se ei tunnistanut minua koska se oli täydessä karkurimoodissa. Toisaalta en minäkään vielä silloin tiennyt miten minun olisi pitänyt reagoida siinä tilassa olevan oman koiran kohtaamisessa. Muutaman päivän ajan etsimme tuttujen ja puolituttujen kanssa Topia Hirvisuon, Lommilan ja Espoon tuomiokirkon alueilta sen mukaan mitä saimme tietoja havainnoista. Katariina oli perheineen ja ystävineen mukana etsinnöissä ja hoiti kiitettävästi päivitykset karkureita koskeville FB-sivuille. Koska oma etsintämme ei tuottanut tulosta niin Katariinan aloitteesta lähti yhteistyö Etsijäkoiraliiton kanssa käyntiin ja etsintään saatiin osaamista, joka meiltä puuttui. Koordinaattoriksi sain Etsijäkoiraliitosta Christiinan. Saimme kuulla, että harjoittamamme aktiivinen etsintä ei ollutkaan ollut oikea tapa ja siksi aktiivinen etsintä lopetettiin. Christiina ryhtyi sen sijaan merkitsemään kartalle saamamme havainnot ja sen perusteella selvitimme alueen missä Topi oleili ja reitit, joita Topi käytti liikkuessaan uudella reviirillään. Itse olin valmiudessa lähteä lyhyellä varoitusajalla liikkeelle tarpeen niin vaatiessa. Sain myös tarkat ja hyvät ohjeet, miten menetellä, kun seuraavan kerran kohtaisin Topin. Niiden neuvojen toimivuutta ei kuitenkaan tullut testattua sillä sellaista kohtaamista ei koko karkumatkan aikana eteen tullut. Laputuksia tehtiin runsaasti alueelle, jossa Topi liikkui. Etsintäkuulutuksissa oli tarkat ohjeet, miten menetellä, jos kohtasi Topin. Topin nimeä ei missään saanut näkyä, sitä ei saanut yrittää ottaa kiinni, jos se ei itse olisi tullut luokse vaan piti välittömästi soittaa etsintäkuulutuksessa olleeseen puhelinnumeroon, siis minun numerooni. Netissä olleisiin etsintäkuulutuksiinkin kirjattiin, jotta ilmoitukset ainoastaan puhelimitse suoraan minulle.

Melko nopeasti päätimme sitten asentaa loukun sellaiselle alueelle missä Topista eniten oli havaintoja saatu. Itse otin loukunhoitajan homman vastaan ja aamuin illoin ajoin Espooseen tarkistamaan, että loukku oli kunnossa ja vaihdoin tuoreet ruuat ja veden. Loukku oli hyvässä paikassa huoltaa ja kaikki paitsi yksi puuttui ja se oli Topi. Se oli vaihtanut alueella uuteen osoitteeseen. Siinä vaiheessa taisi olla kaikkein pisin aika, 10 päivää, kun emme saaneet yhtään tietoa havainnosta. Silloin oli usko kovilla, jotta näemmekö Topia enää koskaan. Uusia havaintoja kuitenkin alkoi tulla ja silloin lähdimme ensimmäisen kerran liikkeelle etsijäkoiran kanssa. Hajujälki löydettiinkin, emme kuitenkaan Topia. Päätimme kuitenkin siirtää loukun uuteen paikkaan, sinne mistä Topista oli useampia havaintoja. Mutta kuten edellisesitäkin paikasta niin Topi otti hatkat siltäkin alueelta. Näin kuitenkin Topin itseään pesemässä metsikössä, mutta sillä hetkellä kaikki herkut ja hihnat olivat autossa vartin kävelymatkan päässä. Minulla ei juuri sillä hetkellä ollut mitään millä houkutella Topi luokseni, saati ottaa sitä kiinni. Kun palasin paikalle niin totta kai paikassa ei ollut kuin painuma sammaleessa. Antoi kuitenkin toivoa siitä, jotta kyllä me poika vielä kotiin saadaan.

Ei muuta kuin siirtämään loukkua toiseen paikkaan, joka saatujen havaintojen perusteella oli Topin käyttämän reitin varrella. Jälleen oli mahdottoman hyvä paikka loukulle mutta jälleen se yksi, nimittäin Topi, sitä ei enää näkynyt mailla eikä halmeilla. Sitten saatiin vinkki, jotta Topi oli kaivanut itselleen makuupaikan Muuralassa luhtitalon portaikon alle. Silloin lähdimme kahden etsijäkoiran kanssa liikkeelle. Kahdesta eri suunnasta liikkeelle lähdimme ja molemmat etsinnät toivat meidät samaan paikkaan. Ja ei kun loukkua siirtämään. Paikka oli taas hyvä huoltaa, mutta kuitenkin liian rauhattomassa paikassa ja eihän se Topi siellä enää majaillutkaan. Riistakameraamme siellä tallentui naapurin vapaana juoksennellut koira ja kävi siellä hirvikin kuvauttamassa itsensä. Toivottomuus meinasi taas välillä saada vallan mutta sitkeästi jaksoin ajella Espoon suuntaan joka päivä, joinakin päivinä kolmekin kertaa sinne hurauttelin. Koko kahdeksan viikon aikana tuli yli 3000 km ajeltua Ylästön ja Muuralan väliä.

Jäimme odottamaan uusia havaintoja ja sitten niitä tulikin useampia pienen ajan sisään, kova ukkonen kun laittoi Topin liikkeelle ja nyt se sitten ottikin uuden suunnan ja havaintoja alkoi tulla Kauklahden suunnalta. Sinne poika oli asettunut pienelle viheralueelle, Lähdin paikanpäälle katsomaan joko vihdoinkin onnistuisin saamaan kontaktin Topiin. Löysinkin Topin sen lymypaikasta mutta valitettavasti se pelästyi, kun kurkistin oksien välistä pajukkoon ja se säntäsi pakoon pusikon toiselta puolelta. Jälleen yksi epäonnistunut kohtaaminen. Sitten kuluikin kokonainen viikko emmekä saaneet yhtään havaintoa Topista, kunnes sain viestin, jotta se oli saatu kuvattua siinä lähistöllä. Etsijäkoiraliiton Christiina ja Krisse lähtivät paikanpäälle, näkivät Topin ja laativat suunnitelman loukun siirrosta paikalle ja laittoivat ruokaa tarjolle ja virittivät riistakameran. Eipä mennyt kauaa, kun Topi näkyi riistakamerassa menossa syömään tarjolla olleita herkkuja. Sitten voinkin taas antaa Topille puheenvuoron.

Taitaa olla aika lopettaa retkeily

En päivämäärää tiedä koska en käytä kalenteria mutta uudella reviirilläni alkoi tapahtua outoja asioita. Kaksi vähän kypsempään ikään ehtinyt naisoletettua alkoi kierrellä pikku reviirilläni ja kurkkia ympäristöäni ja näkivät sitten minut pienen purosen rannalla lepäämässä. Olivat varmaan kuulleet puolitutulta viereistä siltaa rakentaneelta adonikselta, jotta minun näköiseni koira liikkui lähistöllä. Seuraavana päivänä sitten (elokuun 2) alkoi tapahtua lisää. Toinen näistä naisoletetuista tuli paikalle tutunhajuisen miesoletetun kanssa ja he toivat siihen metsikköön jonkinlaisen häkkyrän jota loukuksi kutsuivat. Tämä miesoletettu oli kuulemani mukaan vuokrannut Pakun ovelle ja sillä he olivat tuoneet loukun reviirilleni. Kuulin kun vieraat laativat suunnitelman, miten saavat sen loukun asennettua max. 15 minuutissa, aiheuttamatta ylimääräistä melua, jotta en vain taas lähtisi käpälämäkeen. Toista tuntia ne siellä kuitenkin touhusivat ja vihdoin he lähtivät ajelemaan kotejaan kohti. Lähtiessään miesoletettu huikkasi, jotta pikaisiin näkemisiin, eipä tuo osannut siinä vaiheessa arvata kuinka pian he taas tapaisisivat. Kun he sitten olivat lähteneet, niin lähdin katsomaan, jotta mitä ne siellä olivat touhunneet, ja kas sinne oli tuotu uutta ruokaa. Sitten huomasin, jotta kuusen alaoksalla oli tutun hajuinen pesemätön sukka. Siitä häkkyrästä kuonooni tuli hajut lisäruuasta ja sieltä löytyi myös toinen tutunhajuinen keltainen sukka, ei kun tutustumaan tarkemmin mitä häkkyrässä oli tarjolla. Siinä samassa häkkyrä kolahti kiinni ja olin kirjaimellisesti loukussa. Jonkin aikaa kesti ennen kuin tutulta kuulostava ääni lähestyi vankilaani ja pari kertaa varoitukseksi haukahdettuani tunnistin. jotta isäntähän se siinä. Kummasti tuo mitä hän hännäkseni kutsuu, alkoi vipattaa. Ilmaantui se naisoletettukin sitten paikalle ja puolituttu toinen miesoletettukin sinne ilmaantui. Jonkin ajan kuluttua sitten kantoivat minut siinä häkkyrässä pois siitä pikku metsiköstä, laittoivat johonkin pimeään vaunuun ja lähdimme kohti tuntematonta määränpäätä. Perille kun päästiin, peräkärryn kuomu nostettiin, niin tutut hajut täyttivät sieraimeni ja kun isäntä loukun apukeittiön ovella aukaisi niin syöksyin vauhdilla takaisin entiseen elämääni. 

Kohti onnellista loppuratkaisua

Nyt sitten taas vähän omaa tarinaa. Palautin pakun ja istuin kotona iltapalalle, eikä kulunut aikaakaan, kun sain kännykkääni hälytyksen, jotta loukku on lauennut, kello oli 21.29, eli n. tunti kymmenen minuuttia siitä, kun olimme poistuneet paikalta. Valitettavasti kameramme ei ollut ottanut yhtään kuvaa iltapäivän jälkeen sillä päivittäinen kuvien määrä oli täyttynyt. Ei niistä kuvista tosin mitään hyötyä olisi ollutkaan sillä kamera oli kohdistettu ruokintapaikkaan eikä loukkuun. Ilmoitin hälytyksestä Christiinalle ja Kriselle ja lähdin ajelemaan takaisin Kauklahteen. Perille päästyäni menin rauhallisesti loukulle ja sieltä kuului pari varoittavaa haukahdusta ja kun kurkistin loukkuun ja kysyin miksi Topi nyt tuollaista ääntä pitää, niin hetken minua katsottuaan tunnistus oli tehty ja häntä alkoi tutusti heilua. Ilmoitin ilouutisen Christiinalle ja Krisselle ja Krisse lähti samatien ajamaan takaisin Kauklahteen. Sitten alkoikin loukun kotiinkuljetuksen järjestely, joka meinasi muodostua hankalaksi. Pakua kun ei saanut vuokrattua lauantaiyönä 23.30. Onneksi oma poikani sai kaveripiiristään junailtua meille peräkärryn ja kuskin, ja saimme Topin kuskattua loukussa kotiin. Kotona olimme sitten puolenyön aikaan ja apukeittiön oven kautta saimme sitten päästettyä Topin kotiin tekemään tupatarkistusta.

Kaikki näytti olevan kunnossa ja arki alkoi siinä samassa palautua tuttuihin uomiinsa. Topi oli päälisin puolin yllättävän hyvässä kunnossa, turkki ei ollut ollut kärsinyt pitkästä ulkoilmassa elämisestä, mitä nyt todella runsas määrä heinien siemeniä oli siihen matkan varrella takertunut. Kaikkien yllätykseksi Topista ei löytynyt punkin punkkia! Lääkärissä tietysti käytiin heti seuraavan viikon alussa ja lääkäri totesi Topin tutkittuaan, ettei sillä ollut mitään vammoja missään ja että se oli selviytynyt retkestään todella hyvin. Jälkitarkastus on parin viikon kuluttua, kun menemme rokotuksille. Turkinhoidossa on käyty ja nyt kukaan ei enää usko, että Topi on missään karkuteillä ollutkaan. Nyt ollaan täysin entisessä elämässä ja kaikki vanhat kujeet ja tutut reitit ovat hallussa. Ei uskoisi, että meillä molemmilla oli hieman normaalista poikkeava kesä tänä vuonna.

Tämä oli kokemus, jota en välittäisi kokea uudelleen. Vaikka välillä tuntui toivottomalta, kun mitään ei kuulunut ja tuntui siltä, ettei mitään tapahdu, kun etsintää ei aktiivisesti suoriteta. Uskoa kuitenkin riitti ja pidin itseni rauhallisena sillä liika hermoilu olisi vain pahentanut omaa tilaani, joka kieltämättä välillä oli aika väsynyt. Etsijäkoiraliiton Christiinalle ja Krissellle kuuluu erityinen kiitos, unohtamatta Martinaa ja etsijäkoiriakaan, sillä heiltä sain tukea ja neuvoja, jotka loppujen lopuksi johtivat onnelliseen lopputulokseen. Matkan varrella sain paljon ilmoituksia ja tukea myös ventovierailta, jotka havainnoistaan minuun yhteyttä ottivat. Oli hieno tunne, kun huomasi, että tämän päivän kiireiset ihmiset välittävät karkuteillä olevasta luontokappaleesta ja ilmoittavat siitä koiran omistajalle. Jos joku teistä tämän lukee niin vielä kerran lämmin kiitos teille. Tämä tapaus oli jälleen kerran sellainen joka todisti ettei kaikkea tarvitse tehdä itse vaan aina kannattaa kääntyä asiaa paremmin tuntevien puoleen.

Sen pituinen se.